Helsinki valmistautui syksyyn.

Helsinki was preparing for autumn.

Esplanadin puiston puut olivat sävyttyneet punaisen ja kullan eri väreillä.

The trees in Esplanadin puisto were tinted in shades of red and gold.

Ilma oli raikasta ja pakkasta ennakoivaa.

The air was fresh and hinted at the coming frost.

Aleksi kulki polkua pitkin, lehdet rapisivat hänen askeliensa alla.

Aleksi walked along the path, the leaves rustled under his steps.

Hän ajatteli vain yhtä asiaa: Eeva.

He was thinking of only one thing: Eeva.

Aleksi ja Eeva olivat tunteneet toisensa jo pitkään.

Aleksi and Eeva had known each other for a long time.

Eeva oli aina salaperäinen, ikään kuin hänellä olisi ollut maailma piilossa silmiensä takana.

Eeva was always mysterious, as if she had a world hidden behind her eyes.

Aleksi oli utelias.

Aleksi was curious.

Hän aisti, että Eeva piilotteli jotakin.

He sensed that Eeva was hiding something.

Viime viikkoina Eeva oli ollut vieläkin etäisempi kuin aiemmin.

In recent weeks, Eeva had been even more distant than before.

He tapasivat usein Esplanadin puistossa iltapäiväkävelyllä.

They often met in Esplanadin puisto for an afternoon walk.

Tänään Aleksi päätti, että hän tarttuisi asiaan.

Today, Aleksi decided to address the issue.

Hän halusi tietää, mikä painoi Eevan mieltä.

He wanted to know what was weighing on Eeva's mind.

Kun Eeva saapui, Aleksi huomasi hänen kasvojensa varovaisen hymyn.

When Eeva arrived, Aleksi noticed the cautious smile on her face.

He istuivat penkille, heidän yläpuolellaan puun oksa kurkotti kohti taivasta.

They sat on a bench, a tree branch above them reaching toward the sky.

"Eeva, minä tiedän, että sinulla on jotain mielessä," Aleksi aloitti rohkeasti.

"Eeva, I know you have something on your mind," Aleksi began bravely.

"Voit kertoa minulle.

"You can tell me.

Mikä se on, joka painaa?"

What is it that's weighing on you?"

Eeva pysyi hiljaa hetken.

Eeva stayed silent for a moment.

Tuuli leikki hänen hiuksillaan, syyslehdet tanssivat heidän ympärillään.

The wind played with her hair, autumn leaves danced around them.

Eeva katsoi suoraan eteenpäin, silmissään meren syvyyden kaltainen pohdiskelu.

Eeva looked straight ahead, a depth of contemplation in her eyes like the depths of the sea.

"Olen lähdössä," Eeva sanoi lopulta hiljaisella äänellä.

"I am leaving," Eeva finally said in a quiet voice.

"Minua on pyydetty ulkomaille.

"I've been invited abroad.

Taideprojekti.

An art project.

Se kestää vuosia."

It will last for years."

Aleksin sydän sykki nopeammin.

Aleksi's heart beat faster.

Hän tunsi pettymystä, mutta yritti ymmärtää.

He felt disappointed, but he tried to understand.

"Mutta miksi et kertonut aiemmin?"

"But why didn't you tell me earlier?"

hän kysyi.

he asked.

"Tämä voi muuttaa kaiken."

"This could change everything."

"Pelotti, mitä ajattelisit," Eeva vastasi, katsoen Aleksia silmiin.

"I was afraid of what you would think," Eeva replied, looking Aleksi in the eyes.

"Sinä olet minulle tärkeä.

"You are important to me.

En halunnut menettää sitä, mitä meillä on."

I didn’t want to lose what we have."

Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen.

Silence fell between them.

Hetken he antoivat tuulen puhua puolestaan.

For a moment, they let the wind speak for them.

Sitten Aleksi veti syvään henkeä ja tarttui Eevan käteen.

Then Aleksi took a deep breath and held Eeva's hand.

"Ymmärrän," hän sanoi vihdoin.

"I understand," he finally said.

"Sinun täytyy seurata unelmiasi.

"You have to follow your dreams.

Minä tuen sinua, vaikka se tarkoittaisi, että et ole täällä."

I support you, even if it means you're not here."

He istuivat yhdessä vielä hetken, antaen syksyn väreiden ympäröidä heidät.

They sat together for a little while longer, letting the colors of autumn envelop them.

Tämä oli yksi niitä hetkiä, joita ei tee mieli kuvata täysin sanoin.

This was one of those moments that you don't quite describe with words.

Se täytyi vain elää.

You just have to live it.

Aleksin mieli oli nyt rauhallinen, vaikka sydän kaipasikin.

Aleksi's mind was now calm, even though his heart longed.

Hän tiesi, että tämä oli Eevalle tärkeää.

He knew this was important for Eeva.

Kun he nousivat ja suuntasivat kotia kohti, Aleksi katsoi vielä kerran taakseen, nähden Esplanadin lehdet liekehtivinä syksyn loistossa.

As they stood up and headed home, Aleksi looked back once more, seeing the Esplanadin leaves blazing in the brilliance of autumn.

Hän hymyili.

He smiled.

Tämä hetki, tämä syksy, oli juuri sellainen kuin sen pitikin olla.

This moment, this autumn, was exactly as it was meant to be.