Talvinen päivä oli kylmä ja kaunis Helsingissä.

A winter day was cold and beautiful in Helsinki.

Lumihiutaleet leijailivat hiljalleen alas, peittäen kadut valkoiseen peittoon.

Snowflakes drifted down slowly, covering the streets with a white blanket.

Kaupungin ihmiset nauttivat juuri vietetystä itsenäisyyspäivästä.

The people of the city enjoyed the recently celebrated itsenäisyyspäivä (Independence Day).

Keskellä kaupungin vilskettä, eräässä kahvipaahtimossa, Aino istui vaaleanruskeassa nahkaisessa nojatuolissa.

Amidst the bustle of the city, in a certain coffee roastery, Aino sat in a light brown leather armchair.

Paahtimon ilmassa leijui vastapaahdetun kahvin tuoksu ja isot ikkunat antoivat näkymän lumisiin katuihin.

The air in the roastery was filled with the aroma of freshly roasted coffee, and the large windows provided a view of the snowy streets.

Aino oli tullut tapaamaan vanhoja ystäviä.

Aino had come to meet old friends.

Hän kaipasi yhteyksiä menneisyyteensä.

She longed for connections to her past.

Viime ajat olivat olleet yksinäisiä, ja hän oli päättänyt yrittää löytää uudelleen kadonneen ystävyyden lämpöä.

Recently, she had felt lonely and had decided to try to rediscover the warmth of lost friendship.

Yhtäkkiä ovi avautui, ja sisään astui Mikko.

Suddenly, the door opened, and in walked Mikko.

Mikko oli muuttanut pois Helsingistä kauan sitten, mutta nyt, kuten hän itse kertoi, tunsi kaipuuta tuttuun kaupunkiin ja tuttuihin ihmisiin.

Mikko had moved away from Helsinki a long time ago, but now, as he himself said, he felt a longing for the familiar city and familiar people.

Heidän katseensa kohtasivat, ja Aino hymyili sydämellisesti.

Their eyes met, and Aino smiled warmly.

"Aino!

"Aino!

Miten aika onkaan kulunut!"

How time has flown!"

Mikko tervehti iloisesti.

Mikko greeted cheerfully.

He halasivat lämpimästi toisiaan, mutta nopeasti Aino tunsi vanhojen aikojen ja nykyhetken välisen kuilun.

They hugged each other warmly, but Aino quickly felt the chasm between the old times and the present.

Eero istui jo pöydässä, flanellipaita päällään, niin kuin vanhoina hyvinä aikoina opiskelijabileissä.

Eero was already sitting at the table, wearing a flannel shirt, just like in the good old days at student parties.

Hän ei tiennyt Ainoon viimeaikaisista tapahtumista, mutta hymyili ystävällisesti.

He was unaware of Aino's recent events, but he smiled kindly.

"Niin paljon muistettavaa," Aino aloitti varovasti ja istuutui Mikon viereen.

"So much to remember," Aino began cautiously and sat down next to Mikko.

Ystävät keskustelivat kahvia nauttiessaan.

The friends talked while enjoying their coffee.

Välillä keskustelu tuntui vaivalloiselta, kuin he kaikki yrittäisivät muistella menneitä aikoja ilman oikeita sanoja.

At times, the conversation felt laborious, as if they were all trying to recall past times without the right words.

Aino tunsi ahdistusta.

Aino felt anxious.

Hän halusi kertoa Mikolle tunteistaan, mutta pelkäsi reaktiota.

She wanted to tell Mikko about her feelings but feared his reaction.

Heidän keskustelunsa harhaili nykyhetkestä menneeseen, ja Aino mietti, uskaltaisiko hän olla rehellinen siitä, miten paljon hän kaipasi menneitä päiviä.

Their conversation wandered from the present to the past, and Aino wondered if she dared to be honest about how much she missed the old days.

Lopulta hän katsoi Mikkoa suoraan silmiin ja sanoi: "Mikko, minulla on ollut vaikeaa viime aikoina.

Finally, she looked Mikko straight in the eyes and said: "Mikko, it's been tough for me lately.

Olen tuntenut itseni hyvin yksinäiseksi."

I've felt very lonely."

Mikon ilme muuttui.

Mikko's expression changed.

Hän kuunteli tarkasti, ja Aino jatkoi.

He listened carefully, and Aino continued.

"Ajattelin, että jos vanhat ystävyytemme voisivat antaa minulle taas iloa."

"I thought that if our old friendships could bring me joy again."

Mikon kasvoille levisi lämmin hymy.

A warm smile spread across Mikko's face.

"Tiedän tunteen.

"I know the feeling.

Minäkin olen tuntenut itseni irralliseksi.

I've felt disconnected too.

Vaikka olen ollut poissa, haluan tietää, että ystävyytemme on tärkeää."

Even though I've been away, I want you to know that our friendship is important."

Hiljainen hetki muuttui hiljalleen hymyilyksi.

A quiet moment slowly turned into smiles.

Aino tunsi, kuinka lämmin aalto pyyhkäisi hänen sydämensä yli.

Aino felt a warm wave wash over her heart.

Kuilu heidän välillään tuntui kapenevan.

The chasm between them seemed to narrow.

"Mitä sanoisit, jos söisimme lounasta yhdessä ensi viikolla?"

"What would you say if we have lunch together next week?"

Mikko ehdotti.

Mikko suggested.

Aino nyökkäsi innostuneesti.

Aino nodded enthusiastically.

"Pitäisi ehdottomasti," hän vastasi.

"We definitely should," she replied.

Eero taputti heitä molempia selkään.

Eero patted them both on the back.

"Mahtavaa nähdä, että olette löytäneet yhteyden uudelleen."

"It's great to see you've reconnected."

Kahvipaahtimon lämpimässä tunnelmassa Aino huomasi, että ystävyys voi selviytyä ajasta ja etäisyydestä.

In the warm atmosphere of the coffee roastery, Aino realized that friendship can survive time and distance.

Hän tunsi itsensä taas osaksi jotakin tärkeää ja odotti innolla tulevaa lounasta.

She felt she was once again part of something important and looked forward to the upcoming lunch.

Talven pakkasen keskellä Aino koki, että hänen sydämensä oli jälleen lämmin.

Amidst the winter chill, Aino felt that her heart was warm once again.